Terveppa terve!
Kuten tuossa edellisessa blogissa jo vahan hehkuttelinkin, saimme Mikan kanssa liput San Diego Chargersin peliin. Mika asuu parin tunnin ajomatkan paassa taalta, joten sovimme tapaamisen puolimatkaan, LA Medical Centerille, joka on aivan tajuton betonimoykky. Kun astuin ulos autosta ja rupesin juttelemaan siina niita naita Mikan kanssa, huomasin etta suomen kielen puhuminen oli yllattavan tonkkoa. Mika kuulosti lahinna turkkilaiselta pizzerianpitajalta ja oma aksenttikin oli vahan hukassa. Tama kielen kohmelo kesti kuitenkin vain hetken ja koko automatkan keskustelu kavi solkenaan puhtaalla suomen kielella - pitkasta aikaa.
Mikan isan leipomosta nappasimme lounaat autoon ja kaansimme nenat kohti San Diegoa. Matkalla nakyi kaikenlaista jannittavaa, kuten esimerkiksi sotalaiva ja kyltteja, jotka varoittivat tien yli juoksentelevista laittomista siirtolaisista. Navigoinnissa kaytimme yhdistelmaa navigaattori + iPhone, mika osoittautui virheeksi, silla iPhonella napraaminen sai meidat ajamaan parista liittymasta ohi. Navigaattori hoiti kuitenkin homman kotiin, kun napyttelimme nayttoon kirjaimet "Qualcomm Stadium".
Ensimmainen silmaan pistava asia on mahdottoman kokoinen parkkipaikka. Autoja on jos jonkinkokoista, nakoista ja varista, mutta ennen kaikkea niita on paljon. Maksettuamme parkkipaikan lahdimme kiertelemaan autolla ympari aluetta metsastaen vapaata ruutua. Joka puolella ymparillamme levittaytyi ns. "tailgate partyja", jossa ihmiset grillailivat sapuskaa ja pelailivat erilaisia peleja ennen ottelua. Koko parkkialue oli kuin yksi suuri grillijuhla taynna odottavaa ja innokasta tunnelmaa. Muutaman lisakierroksen jalkeen loysimme vapaan ruudun ja lahdimme pujottelemaan stadionille.
Ennen pelin alkua kavaisimme Chargers team storessa, josta molempien kouraan, tai oikeastaan paahan, tarttui vaaleansininen lippalakki. Nalkaisena persoonana jouduin myos ostamaan $5 hot dogin, vain todetakseni pelin alettua etta hodareista tulee kova jano. Hodari kourassa siis astelin portaita ylos ja edessa nakyva istuimien maara oli valtava. Onhan niita isompiakin areenoita, mutta lahinna tottuneena Hartwall-areena kavijana hyppays 13 000:sta 70 000:een on aikamoinen.
Ei aikaakaan, kun tositoimet alkoivat. San Diego Chargers tuli stadionille ilotulitusten ja valtavien suosionosoitusten saattelemana. Laulettiin Yhdysvaltain kansallislaulu ja kaksi rannikkovartioston helikopteria lensi stadionin yli. Jokainen paikka stadionilla oli taytetty ja yleiso kohahti aanekkaasti, kun aloituspotku viimein lahti ilmaan. Ottelu lahti liikkelle tasaisissa merkeissa, eika kumpikaan joukkue saanut niskalenkkia toisesta. Palloa pelattiin suuntaan ja toiseen, mutta touchdowniin eivat kummankaan joukkueen voimavarat riittaneet. Puoliajalle lahdettiin 3-3 tilanteesta. Toisella puoliskolla rupesi sitten 70 000-painen yleisokin heraamaan, kun Chargers alkoi esittaa parempia otteita. Pari pitkaa heittopelia olivat avainasemassa Chargersin onnistuessa liikuttamaan palloa kentalla pituussuunnassa. Chargers-puolustuksen ollessa kentalla meteli oli todellakin korvia huumaava. Lahes jokainen katsomossa olija antoi aanihuultensa laulaa Chargersin hyvaksi. Kotiyleison kannustamana Chargers nousikin voittoon, silla viimeisen niitin arkkuun loi juuri puolustaja Eric Weddle syotonkatkollaan. Ottelun jo tauottua jaimme viela Mikan kanssa vahaksi aikaa stadionille fiilistelemaan ja rapsimaan turistikuvia, joista yksi tuolla ylempana komeileekin.
No comments:
Post a Comment